Hoidin päivän asiat ja syömiset niin hitaasti, että olin valmis lähtemään Sodankylästä vasta iltakuudelta. Sääennuste lupasi seuraavalle päivälle sadetta ja ukkosta, mikä kuulosti minusta lepopäivältä. Täytyi vain löytää sopiva kota suojaksi. Laavu.org löysi Viiankijärven kodan matkan varrelta vain parikymmentä kilometriä Sodankylästä pohjoiseen.

Viianki osoittautui valtavaksi aapasuoksi, jonne oli rakennettu ilmeisesti EU-suojelurahoilla pitkospuureitti, lintutorni ja laavuja. Talutin pyörää varovasti kaksi kilometriä pitkoksia pitkin suon yli. Kodassa ei kuitenkaan ollut kunnolla tilaa nukkumiseen ja seinät olivat avoimet viimalle ja kylmälle. Istuin pohtimaan.

Kello oli jo kymmenen illalla, mutta olin vielä täynnä energiaa. Olin polkenut kaksi päivää vain lyhyitä siirtymisiä, enkä välttämättä haluaisi viettää heti perään uutta lepopäivää suolla. Urho Kekkosen kansallispuistoon oli 80km matkaa, mutta jos polkisin sinne läpi yön, voisin levätä puistossa vaikka useamman päivän. Palasin tasapainottelemaan pitkospolulle.

Loputon suo.

Ei ehkä kuulosta houkuttelevalta, mutta itse asiassa yöpyöräily Suomen yöttömän yön suvessa on kokemus, jota voin suositella varauksetta. Ihastuin tähän jo viime kesänä. Yöllä liikenne lakkaa, sää tyyntyy ja koko maailma hiljenee. Kuuluu ainoastaan oma hengitys ja renkaiden humina asvaltilla. Tie on kuin vain itseä varten. Vastaavaa vapaudentunnetta en ole kokenut elämäni aikana missään muualla kuin tunturivaelluksella.

Olin UK-puistossa neljältä aamulla. Torkahdin odottamaan Koilliskairan luontokeskuksen avautumista viereiselle laavulle.

Iltainen Ilmakkiaapa.

1 Comment